keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Elämää ja elitismiä: olenko minä #olutisti?

Luulin pitäväni tästä nyhtökaura-hotdogista ja happamasta erikoisoluesta, mutta oliko se vain harhaa?
Helsingin Sanomat on tutkimattomista syistä viime aikoina vakaasti yrittänyt iskostaa lukijoidensa tajuntaan, että osapuilleen kaikki valmisruokien kategoriaan kuulumaton lähiruoasta luomuun ja kasvisruoasta muikunmätiin on nykykulttuurissa elitististä ruoalla esittämistä. Samaan elitismi-koriin on nakattu myös pienpanimo-oluet ja muut erikoisoluiksikin tituleeratut juomatuotteet, sillä johan se nimikin sanoo, että nää on sitä sellaista vähän erikoisempaa olutta.

Olen lukenut tekstejä otsa kurtussa ja koittanut käsittää, mistä tässä koko hommassa on oikein kyse, kun Suomen hipstereimmän kaupungin nimikko-sanomalehti yrittää julistaa koko kaupunkikulttuurin yhdeksi suureksi säälittäväksi performanssiksi. Otaksuin pitkään, että kyseessä on jonkinlainen sarkasmin korkein muoto. Jotain niin korkeaa logiikkaa, ettei sitä vaan voi ymmärtää.

Tänään jo hiukan hiipunut ruokaelitismi-keskustelu virisi taas uudestaan, kun Nyt.fi julkaisi Turun yliopiston tutkijatohtori ja taloussosiologi Taru Lindblomin ja Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkija ja sosiologi Pekka Mustosen tutkimukseen ja haastatteluun perustuvan artikkelin. Kyllä, ruokaelitistit syövät sushia ja huuhtelevat sen alas pienpanimo-oluella, vaikka osa heistä ei voi sietää levälättyjen sisään rullattua raakaa kalaa saatikka katkeranmakuista kaljaa.

Artikkelissa oli koko joukko kummallisia lauseita, mutta eniten minua ihmetytti seuraava lainaus suoraan tutkija Lindblomin suusta: "Tai brunssit. Saako niistä oikeasti joku iloa irti?" Olen käynyt sen verran hyvillä, makujentäyteisillä ja ruokaisilla brunsseilla, että on varsin vaikea kuvitella kulinaaristen elämysteni olevan pelkkää onnistuneen keskiluokkaisen performanssin suomaa tyydytystä.

Olut ja jälkiruoka. Näennäisen rennon vaikutelman rikkoo vain tarkoin harkitun oloinen väriyhdistelmä.
Silti pakotin itseni miettimään, piileekö ruokaelitismi-keskustelun äärimmäisyyspuheen alla jotakin olennaista. Onko tämä kaikki lähi-, vege-, luomu-, karppi-, raaka-, super- ynnämuu ruoka uusi kupla, jonka läpi me Hesan hipsterit ja Espoon porhot ei vaan voida nähdä niitä suuria kansan rivejä, jotka yhä rouskuttavat multaporkkanaa ja napsivat mummon lihapullia paljain käsin pellon laidalla? Kuinka elitisti sitä lopulta itse oikein on?

Saadakseni selville oman ruokaelitismikertoimeni, aloin kelaamaan läpi omaa tarinaani aina sieltä vauvavaiheesta alkaen. Kuvitelkaa vuosi 80-luvun loppupuolella, vauvan vaunut ja kolmikymppinen virkamiesäiti työntämässä niitä. Ja täti, joka tulee vastaan lirkuttaen: "Onpas potra poika sinulla siellä vaunuissa!" Äitini oli siis pukenut minut turkoosiin haalariin naissukupuolestani huolimatta. Ihan vaan siksi, ettei ollut, eikä edelleenkään ole pinkki-ihmisiä. 

Ensimmäinen merkki elitismistä tarttui minuun jo äidinmaidon mukana, kun äitini istutti syvälle aivoihini kaksi keskiluokkaista tapaa: muka joukosta erottuvan pukeutumisen ja halun kyseenalaistaa kaikkea perinteistä ihan vaan muita ärsyttääkseen.

Leikki-iässä elitistiset piirteeni sen kun vahvistuivat. Viisi- tai kuusivuotiaan kypsällä varmuudella ja päättäväisyydellä päätin ryhtyä syömään ainoastaan kasvisruokaa, tiettyjä makkaralajikkeita ja paistijauhelihaa. 

Kuvittelin tähän asti ratkaisuni johtuneen siitä, että liha maistui minusta pahalta, enkä saanut sitä alas, mutta onneksi ruokaelitismikeskustelu herätti minut huomaamaan todelliset syyt. Varhaiskypsänä lapsena osasin jo tässä vaiheessa ennustaa tulevat ruokatrendit ja alkaa muokkaamaan omaa dieettiäni vaivihkaa kohti 2010-luvun hipsteriyden ydintä. Näin vuonna 2017 olen päässyt kulinaarisen identiteettini muokkauksessa vaiheeseen, jossa olen yhä enemmän vegetaristi, enkä pysty edelleenkään syömään kokolihaa, kanaa tai kalaa.

Nuoruus toi mukanaan opinnot ja yliopisto antoi lisäsilauksen keskiluokkaiselle performanssilleni. Valtsikan, käyttäytymistieteellisen ja humanistisen tiedekunnan käytävien seilailu sai minut häpeämään omaa valtaani, luokka-asemaani ja olemattoman pientä opintotukeani. Onhan maailmassa paljon ihmisiä, joilla menee taatusti hirveän paljon huonommin. 

Opin katsomaan asioita aina vähintään kymmenestä erilaisesta näkökulmasta yhtä aikaa, rakastamaan pitkiä sanoja ja puhumaan sitä akateemista "toisaalta, toisaalta"-kieltä, jossa perusteluja on aina triplasti enemmän kuin itse argumentteja. Muutin Keravalta Espooseen hyvin toimeentulevien perheiden ja insinöörien mekkaan.

Olutta ja hyvää suklaata. Keskiluokkaisen statuksen visuaalis-kulinaarinen performanssi, jota suklaan etiketti vahvistaa.
Ja sitten minusta tuli olutbloggaaja. Luulin kirjoittavani, koska tykkäsin oluesta, mutta muistellaanpa tarkemmin. Vielä jokunen vuosi ennen blogin aloitusta en voinut sietää kaljaa. Kuvittelin löytäneeni ne minun omat juttuni olutmaailmassa, mutta oliko kaikki vaan harhaa? Entä jos vain esitin tietämättäni täyteläisen suklaisten ja espressoisten stouttien ja porterien tai kirpakan sitruunaisten hapanoluiden ylintä ystävää? 

Kenties olisi ollut rehellisempää juoda koko loppuelämänsä samaa väljähtynyttä 0,7-prosenttista Pirkan siideriä, jota maistelin muovipullosta vanhempien luvalla 13-vuotiaana. Mähän silloin ihan niinku aikuisten oikeesti tykkäsin siitä.

Elämänkerrallisen katsauksen myötä tulin kuitenkin siihen johtopäätökseen, että en ole sydämeltäni elitisti. Tuskin kovin monet muutkaan meistä ovat. Olen vain muuttunut matkan varrella: en ole enää se parin vuoden ikäinen lohiriisisekoitusta hotkiva taapero tai 13-vuotias tyttö, joka hihittelee alkoholiton sidukkapullo kädessä lapsuudenkodin pihatiellä. 

Useimmissa makumieltymysten muutoksissa kyse on ihan luonnollisesta elämään kuuluvasta kasvusta. Ihminen ja maku muuttuvat iän myötä ja se muutos vaikuttaa siihen, mistä kukakin pitää missäkin elämänsä vaiheessa. Ei ole noloa pitää pienpanimo-oluesta tai lähiruoasta nyt ja huomenna jostain muusta. Ei ole myöskään feikkaamista olla trendikkäästi vegaani tässä kuussa ja ensi kuussa paistaa lähitilan ylämaan karjan ulkofilettä. Kunhan ihminen syö ja juo sitä, mistä hän nauttii, kaikki on kunnossa.

Nyt-liitteen nettisivuilla esitellystä kulinaarisen pääoman tutkimuksesta sen sijaan tulkitsin esiin muuan tärkeän piiloviestin. Pahaa tai muuten epämiellyttävää ruokaa on jokseenkin tyhmää syödä coolin tai muulin esittämisen takia väkisin, vaikka sosiaalinen pääoma siitä kuinka tuntuisi kasvavan kohisten. Toisaalta, vaikea lienee moista esittämistä välttääkään, sillä nykykulttuuri on someineen päivineen monien tutkijoiden mielestä yhtä jatkuvaa ja ympärivuorokautista oman identiteetin performanssia kaikilta kaikille.

Jollain hassulla tavalla olen kuitenkin itseeni ja itseni kaltaisiin isketystä elitistin leimasta hieman otettu. Onhan se ihan siistiä olla vaihteeksi elitisti, kun on koko tähänastisen elämänsä kuvitellut olevansa se ihan ihme asioista innostuva kummajainen, jota kukaan ei vaan tajuu. Vaihtelua ainakin, jos ei muuta.

Elitismistä Helsingin Sanomissa:

Ruokahifistely on elitismiä. Helsingin Sanomat 26.10.2016. Pääkirjoitus, kolumni.

Ruokatrendit, kuten sushi, veganismi ja pienoluet, ovat esittämistä, jolla hyväosaiset tekevät eroa muihin, sanoo tutkija – ja hänellä on lukuja todisteeksi. Nyt.fi 18.1.2017.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Kirja-arvio: Gastropub kotikeittiössä tuo oluen osaksi ateriaa

Gastropub kotikeittiössä on Bryggeri Helsingin keittiöpäällikkö Ali Suvialan monipuolinen ja ruokamaailmaan painottunut olutkirja. Kirjan layout on simppeli. Suuret ja värikkäät kuvat herättävät ruokahalun ja yksinkertaisen mustavalkoiset tekstisivut tuovat kokonaisuuteen keveyttä ja avaruutta. 

Tykkäsin reseptien esitystavasta, jossa yhdistyvät koko sivun kokoinen kuva, selkokielinen valmistusohje ohjeaikoineen ja sokerina pohjalla (tai paremminkin sivulla) olutsuositus. Tässä kirjassa olut sulautuu luonnolliseksi osaksi ateriaa, mitä se tietysti tervehenkisen olutharrastajan näkökulmasta onkin. 

Kokeilin kirjan vinkkiä ja yhdistin parmesaanin ja Barley Winen. Toimii.

CREW Republic X 2.1. Barley Wine ja parmesaani: täyteläinen, pehmeä ja pähkinäinen makuyhdistelmä.
Kirja on jaettu 7 pääosioon, jotka ovat Alkuruoat, Pääruoat, Grillistä, Jälkiruoat, Perusohjeet, Juusto ja olut sekä Oluentekijät ja olutreseptit. Gastropub kotikeittiössä on oivaltava kokonaiskatsaus siihen, miten monella tapaa olutkellarin antimia voi keittiössä hyödyntää. Olut on läsnä läpi kirjan, mutta käsittelytapa on hyvinkin erilainen kirjan alkupuolen ruokaresepteissä ja loppupään kotiolutohjeissa. Kirjan parasta antia ovat herkullisen oloiset reseptit, joita on mukana melkoinen määrä. Monissa resepteissä raaka-aineena on käytetty olutta ennakkoluulottomalla ja rennolla otteella. Gastropubihenkisten ruokalajien ohella mukana on myös hienostuneempia ruokalajeja, eli jokainen löytänee kirjasta ainakin jokusen itseään miellyttävän reseptin.

Oluentekijöitä esittelevä osuus tuo kerrontaan elävyyttä. Mukaan on valittu sopivasti erilaisia oluttyyppien tarinoita ja tarinat valottavat tämän hetken olutmaailmaa niin kotipanija-bloggaajan, pienpanimoammattilaisen kuin olutsommelierin näkökulmasta.

Olutharrastajalle kirja on virkistävä lukukokemus, sillä suomalaisia ruoka- ja reseptipainotteisia, asiantuntevalla otteella kirjoitettuja olutopuksia ei ole todellakaan saatavilla liikaa. Pieni miinus tulee kokonaisuuden kevyestä epäyhtenäisyydestä: kotiolutreseptit ja oluttyyppien tarinat tuntuvat ilmestyvän kuin tyhjästä muuten enimmäkseen oluen ja ruoan yhdistämiseen keskittyvän kirjan loppupuolella. Kirja on myös vähän liha- ja kalaruokapainotteinen, eli kasvisruokareseptejä olisi ollut kiva nähdä mukana enemmänkin.

Gastropub kotikeittiössä löytyy ainakin Adlibriksestä:

lauantai 31. joulukuuta 2016

Uuden vuoden toivotus

Tyttö ja tuoppi toivottaa olutelämysten täyteistä ja antoisaa uutta vuotta 2017!

Olutbloggaajien yhteispostaus: Orval joulupöydässä

Keltaista omenaa ei tähän hätään löytynyt, joten lisäsin punaisen.
Taustaa: Osallistun tänäkin vuonna olutbloggaajien uuden vuoden yhteispostaukseen. Äänestyksessä aiheeksi valikoitui Orval, joka on monikerroksisten, loppuunkaluttujen ja tyhjentäviä analyyseja pakenevien oluiden kiistaton kuningas. Ei siis varsinaisesti mikään helpoin nakki. 

Belgialaisen trappist-panimon perinteikäs olut on trappistiksi melkoisen voimakkaasti humaloitu ja siksi sen maku on tuoreena lievästi ipahtava. Aikaisemmin olen maistellut Orvalia useimmiten kypsytettynä, mutta tätä arviota varten nappasin Alkosta mukaan joulunviettoon tuoreen yksilön. Tapaninpäivänä porukka ympärilläni oli hieman uneliasta ja kolmatta päivää pöydässä oleva sangen klassinen menu alkoi kaivata lisukkeekseen jotakin uutta. Mietiskelin, mikä olut saisi joulunajan mystisen jännyyden uudelleen virkoamaan ja laatikot sirkuttamaan serenadeja.

Silloin jääkaapin hyllyn takaosasta osui silmääni kaikkien himoreittaajien ja kaljan kuvaajien sankari. Pitkine kauloineen ja pyöreine kupuineen se näytti hieman linnulta, vaan kas kummaa, etiketissä koreili hämärästi tutun oloinen kala. Nostin pullon kuusen alle ja aloin valmistella sitä kuvattavaksi. Väki pöydässä alkoi käydä kärsimättömäksi, kun ruoan sijaan olin jälleen kerran majoittunut mahalleni olohuoneen lattialle kuvaamaan kaljapulloa. Hetken kuluttua kipitin kuitenkin pöytään ja laskin Orvalin paraatipaikalle. Juhla sai alkaa.

Kalja on kuvattu ja sitten pöytään.
Panimo: Orval
Olut: Orval
Tyyli: Sanoisin tähänkin, että Orval. Tämä kuin ei ihan ole lintu, kala, eikä trappisti.
Prosentit: 6,2 %
Katkeruus: 32 IBU

Tuoksu: Tuoksussa on läsnä koko hedelmätarha kaikkine puineen sun muineen. Aistin ainakin hapanta omenahilloketta, englantilaista siideriä, aprikoosia sekä kypsää päärynää. Kivaa kinuskisuus, kandisokerisuus ja pieni pippurisuus pyrähtävät nenään ihan tuoksun loppuvaiheilla ja kuusen neulasten höyhenenkevyt kisailu täydentää tunnelman.

Ulkonäkö: Tumman kuparisen oluen vaahto on luonnonvalkea ja kuohkean kermainen. Varsin nätti olut.

Maku: Maussa toistuvat ensimmäisenä tuoksusta tutut päärynä ja keltainen omena. Toinen kerros makua tuo mukanaan katkeraa humalakäpyä, hitusen limeä ja valkoherukkaa. On tässä vähän toffeetakin. Kastanjainen ja kuivahedelmäinen taustamaku vaikuttaa hiljaa taustalla, eikä nouse yhtä merkittävään rooliin kuin aiemmin maistamissani kypsyneissä yksilöissä.

Suutuntuma: Suutuntuma on keskitäyteläinen ja melko hiilihapokas.

Omat pisteeni Olutoppaassa:  Orval on varsin vaikea arvioitava, koska se maistuu joka kerta vähän erilaiselta ja pisteyttäminen tuntuu typistävän oluen liiaksi johonkin määritelmään. Siksi harkitsen vielä, reittaanko Orvalia ollenkaan Olutoppaaseen. Bloggaajana minua on syytetty yltiöpositiivisuudesta, mutta silti sanon ihan vaan kiusallanikin, että tämä on äärettömän mielenkiintoinen olut, jota ei voi hehkuttaa liikaa. Magnifique, merveilleuse, superbe ja niin edelleen.

Mihin tilanteeseen sopii? Orval on omiaan tilanteissa, joissa muut oluet eivät yleensä pärjää. Konservatiivisemmat käyttötavat ovat nauttia Orval ihan sellaisenaan meditaation tai muun mietiskelyn yhteydessä taikka juustopöydän juomana. 

Orvalin taustalla kilpailijat nro 4 ja 6. Laatikot ja rosolli eivät kiireiltään ehtineet kuvaan.
Itse testasin tällä kertaa Orvalia joulupöydän valikoitujen ruokalajien kanssa ja testin tulokset tulevat tässä parhaasta heikoimpaan.

Orval ja jouluruoat the Big Five and One not so good Jokeri
1. Lanttulaatikko plus Orval. Itseoikeutettu ykköskaksikko, jonka aikaansaamaa makuelämystä yksihenkinen raatimme luonnehtii kypsän persikkaiseksi, tuhdiksi ja mehevän hedelmäiseksi. Vahva ysi.
2. Porkkanalaatikko plus Orval. Makujen musta hevonen. Yksinkertaisesti tehokas yhdistelmä, kotoisa ruusunmarjamehun maku. Kasi plus.
3. Rosolli plus Orval. In Finland we have this thing called Sekametelisoppa. Ja tää maistuu siltä. Luumua, rusinaa, aprikoosia ynnä muuta sellaista. Kasi miinus.
4. Joululimppu ja Orval. Klassinen veto, vaan ei huono tämäkään, totesi raatimme lakonisesti. Kastanjaa, pähkinää, itse tehtyä toffeeta. Yllätyselementin puute tiputtaa arvosanan seiska puoleen.
5. Äidin tekemä imelletty perunalaatikko ja Orval. Kermakakku hedelmäpäällisellä. Liiallinen imelyys vie pontta muuten orastavan tasapainoiselta suhteelta. Seiska plus.
6. Jokerina pohjalla herneet ja Orval. Oluen vieno maku ei ole ihan parhaimmillaan herneiden seurassa. Raati nauttii nämä kaksi jatkossakin mieluummin erikseen. Kouluarvosana nelonen.

Yhteenvetona sanottakoon, että Orval suoriutui testistä hyvin ja siksipä se saattaa jatkossakin päästä joulupöytään. Kaikkivoipa olut yllätti ja onnistui solmimaan harmonisen liiton jopa lanttulaatikon, tuon suomalaisten olut- ja ruokaparittajia sitkeästi kerran vuodessa piinaavan pahan unen, kanssa.

Lue myös muiden bloggaajien Orval-pläjäykset:
http://everybeeritake.fi/ Every Beer I Take
http://parisanaaoluesta.fi/ Pari sanaa oluesta
http://viinihullu.blogspot.com/ Viinihullun päiväkirja

Lisätietoja:
Orval Olutoppaassa:

Orval Ratebeerissä:

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Kirpakkaa karviaista ja herukanlehtien tuoksua: Põhjala Friedrichshain

Taustaa: Karviaisella maustetut hapanoluet ovat olleet viimeisen vuoden-parin ajan sour-maailman nouseva trendi. Ja ymmärtäähän sen, sillä karviaisen kirpakka, mutta mehevä maku on kuin tehty vaalean sour alen maustamiseen. Põhjalan Friedrichshainissa samaan pakettiin yhdistyy kaksi erittäinkin kivaa juttua: yhden tämän hetken kuumimman panimon oluenpanotaito ja uuden aallon berliner weisse.

Panimo: Põhjala
Olut: Friedrichshain
Tyyli: Berliner Weisse
Prosentit: 3.8 %
Katkeruus: 3 IBU

Tuoksu: Alkutuoksussa on happamia marjoja, sitrusta ja herukkapensaan lehtiä. Keskituoksu on melko klassinen maitohappoisen happaman oluen tuoksu, jossa aprikoosiset ja jogurttiset sävyt ovat hallitsevia. Lopputuoksussa on yllättävää omenapiirakkaisuutta ja toffeevanukasmaisuutta.

Ulkonäkö: Meripihkan värisen oluen vaahto on ohuehko, valkoinen ja pienikuplainen.

Maku: Alkumaussa on sitruuna- ja viinimarjamehua. Hyvin hapanta keskimakua dominoi kirpeä vihreä karviainen. Loppumaku kääntyy miellyttävään kreikkalaiseen jogurttiin. Oluen melko runsasta suolaisuutta tukee mieto etikkaisuus. Näiden kahden yhdistelmä on erehdyttävästi tynnyrikurkkua muistuttava, mutta hyvällä tavalla.

Suutuntuma: Tasainen, keskitäyteläinen ja mukavan mehumainen suutuntuma.

Omat pisteeni Olutoppaassa: 38/50 (8+4+8+4+14)

Mihin tilanteeseen sopii? Kun tekee mieli jotain oikein, oikein hapanta, mutta silti tasapainoista, suosittelen Friedrichshain-pullon korkkaamista. Jos ei vieläkään happamuuskiintiö täyty, nappaa oluen kylkeen purkki vanhan ajan tynnyrissä säilöttyjä suolakurkkuja. Vakavammin puhuen ruokasuositukseksi käy myös vaikkapa hapanimelä kasviswokki. Prosentteihinsa nähden tämä Berliner Weisse on pippurinen ja luonteikas tapaus, jonka happamuus on selvästi tyylilajin tyypillistä edustajaa rätväkämpää.

Lisätietoja:

Põhjala Friedrichshain Olutoppaassa:
http://olutopas.info/olut/8078/pohjala-friedrichshain

Põhjala Friedrichshain Ratebeerissä:
https://www.ratebeer.com/beer/pohjala-friedrichshain/394828/ 

lauantai 24. joulukuuta 2016

Joulukortti 2016

Tyttö ja tuoppi toivottaa lukijoilleen iloista joulua ja olutrikasta uutta vuotta 2017!






maanantai 12. joulukuuta 2016

Lakritsinmusta, lumenpehmeä: Humalove Winter Moo


Taustaa: Milk stout on mielestäni aliarvostettu tyylilaji, joten Humalove on tehnyt tärkeää työtä tuodessaan lehmillä koristellut laktoosistouttinsa markkinoille. Tänä talvena ammuperhe on saanut uuden, mustanpuhuvan jäsenen, joka on mukana myös Alkon talviolutvalikoimassa. Humaloven milk stout -perhe on nimetty lempeän sympaattisesti. Pipopäisen talviammun lisäksi perhekunta Moon navetassa asustaa hieman iäkkäämpi Black Moo. Koska Black Moo oli mieleeni, pitihän sitä Winter Mootakin maistaa.

Panimo: Humalove
Olut: Winter Moo
Tyyli: Sweet Stout
Prosentit: 7,0 %
Kantavierre: 19.4 °P
Katkeruus: 14.4 EBU
Väri: 303.0 EBC

Tuoksu: Alkutuoksussa on rutkasti luumuhilloa ja rusinaa, keskituoksu puolestaan on muhevan mallaslimppuinen ja lakritsinen. Lopputuoksusta löytyy kermaa, ruskeaa sokeria ja kaakaopapua.

Ulkonäkö: Lähes pikimustan oluen vaahto on sormenpaksuinen ja hunajanvaalea.

Maku: Alkumaussa on kuivattuja hedelmiä, lakritsia ja aronianmarjaa, keskimaku on kandisokerinen ja paahtuneen leivän arominen ja loppumaku on kivasti maitokahvinen. Mitään kovin suurta paahteisuutta tästä oluesta ei löydy. Maku kallistuu melko vahvasti, vaan ei liikaa makeaan päin.

Suutuntuma: Suutuntuma on samettinen ja melko paksu.

Omat pisteeni Olutoppaassa:  38/50 (8+4+8+4+14)

Mihin tilanteeseen sopii? Winter Moo on selvästi talvikelin olut, sellainen paksu ja pehmeä viltin alla nautittava makupala. Katkerista oluista pitävä saattaa pitää tätä tapausta liian makeana. Sweet stoutin tyylilajiin kuitenkin kuuluu tietty makeus ja tässä oluessa makeus on mielestäni pysynyt hyvin lapasessa. Oluen makupariksi voi suositella joulutorttua, makeaa lakritsia tai luumuja.

Lisätietoja:

Winter Moo Alkon sivuilla:

Winter Moo Olutoppaassa:
http://olutopas.info/olut/9221/humalove-winter-moo